8.1.2019

Kysymykset 3/3

Tähän ei ollut selkeää kysymystä mutta Jennifer oli kiinnostunut
arjessa jaksamisesta ja
parisuhteesta lapsiperheessä




Aihe osui aika naulan kantaan mutta en uskaltanut aloittaa
kirjoittamista viikonlopun alkaessa, kun oli tunteet "hieman" pinnassa.
Mies otti ja lähti viikonlopuksi Helsinkiin ja jäin lasten kanssa yksikseni.

Mutta jottei kukaan käsittäisi väärin: mä ihan patistin Allania lähtemään.
"Sun kaverit haluais sun olevan siellä", sanoin mutta kuten tapanani on,
mun piti vielä draaman nimissä valittaa, miten minäkin haluaisin olla yhtä vapaa menemään.

Toisen poissaolo itseasiassa motivoi olemaan kaiken kanssa paljon täsmällisempi ja meillä oli lasten kanssa oikein hyvä ja sujuva viikonloppu.

Mutta mun kaikki on ollut viimeiset kuukaudet tää arki, lapset ja koti ja toisinaan mun ajatuksetkin alkaa käymään tosi ahtaaksi.
Yritän pitää kaikki tyytyväisinä ja samalla kannattelen seiniä ettei ne kaatuisi päälle.
Joskus joku pieni juttu tuntuu tosi isolta ja asioihin reagoiminen on vähän mitä sattuu.


Tällaisella nopealla laskutoimituksella oon ollut yli 70 päivän aikana noin puolikkaan vuorokauden erossa näistä lapsista.
Tietysti Ava on ollut välillä isovanhemmillaan yökylässä mutta Aleks on ollut (aina) mukana, minne olenkaan mennyt.

Sen takia tiedän myös tasan tarkkaan ne hetket, kun Aleks ei ole ollut mukana:
kävin sen ollessa kolmen viikon ikäinen keikalla, kun mun äiti katsoi lasten perään ja vedin päätyyn asti: virhe.
Samaan aikaan Allan vietti viikonlopun mittaisia varpajaisiaan meillä kotona ja mietin vaan sitä seuraavan päivän väsymystä,
mikä oli jotain niin häijyä ja miten hullu täytyy olla, että valvoo vapaaehtoisesti.
Toisella kertaa olin leipomassa nimiäisiä varten tossa 5-8km päässä mun isän luona.
Allan katsoi lapsia kotona.
Kolmannella kerralla oltiin Allanin kanssa happihyppelyllä ilman lapsia.

Siinä.

Vauva on vielä pieni, rintaruokinnalla ja erilainen vauva siinä mielessä
mitä vertaa Avaan, että se on kovin mun perään.
Se saa mulle sellaisen olon, että turha sitä on myöskään pyrkiä mihinkään ja siitä syntyy myös sellainen ristiriita etten edes halua mennä.


Kuitenkin joku oma hetki mitä se ikinä onkaan, tulisi kyseeseen ja tosta viikonlopusta
närkästyneenä menin sopimaan itselleni menon ensi kuulle, kun käyn kampaajalla Helsingissä.
Joku miettii varmaan, että miksi Helsingissä asti mutta sain synttärilahjaksi
hiustenleikkuun kaverin liikkeeseen.
Kiitos Anulle, joka varmaan ajatteli että tässä on hyvä väylä lähteä vähän irroittelemaan.
JA se riittää ihan hyvin.
Tiedän kokemuksesta, että kotiin on ihan erilaista tulla kun on vähän päässyt olemaan yksin.

Mutta miten arjessa jaksaa?
Sitä oon joutunut miettimään itsekin näiden viikkojen aikana.

Varmaan tärkein asia on: uni.

Ilman hyviä yöunia ei vaan pärjää mitenkään.
Kahvia kaapissa.
Käy ulkona.

Siinä mun pyhä kolminaisuus.

Lisäisin tohon sen oman ajan mutta en tiedä mitä se on.
Ei ole paljoa näkynyt mutta kyllä sitä taas jossain kohtaa on enemmän, tiedän sen itsekin.


Ja sekin on saanut miettimään, miten muistaisin itseni tän tiiviin arjen keskellä.
Oon miettinyt uutta harrastusta, solminut uusia projekteja (okei yhden ulkopuolisen tahon kanssa),
kokeillut kauheita aamusmoothieita ja miettinyt uudelleen kouluttautumista.
Sen lisäksi oon sen verran sekaisin, että keksin alkaa suunnittelemaan meidän hääjuhlaa
mistä jo kerran luovuin.
Itseasiassa oon saanut sovittua jo niin monta asiaa ja se on sujunut tosi helposti, kun kuljen omaa tietäni ja sain Allaninkin innostumaan.

Aivoissa surraa paljon ihan vaan sen takia, että pysyisin järjissäni.
Toi itsekseen tekeminen on vaan sellainen mun oma juttu millä saan ainakin
hetkeksi suljettua kaiken muun pois.

Vaikka lapset onkin etusijalla, on itsekin silti yhtä tärkeä ja se pitäisi muistaa.


Mitä sitten tulee parisuhteeseen..

me ollaan tosi tiivis paketti ihan jo niiltä ajoilta, kun alettiin pyörimään yhdessä Allanin kanssa.

Ollaan asuttu lähes koko meidän yhdessäolon ajan saman katon alla
ja se on toiminut meillä hyvin.
Luulen, että ollaan onnistuttu sen takia että meillä puhutaan asiat
suoraan ja mitään ei jätetä ilmaan odottamaan ns. parempaa päivää.
Sen takia on myös hyvä patistaa toinen lähtemään ihan muihin maisemiin,
jotta kotona oleminen maistuisi taas paremmin.


Aleksin syntymä on kuitenkin, kuten Avankin syntymä aikoinaan sellainen uusi juttu.
Miten kaikki lähtee rullaamaan, miten vanhempi lapsi reagoi, miten vauva nukkuu, kuka nukkuu milloin nukkuu.

Onneksi Aleks nukkuu sen verran hyvin öisin, että tietää jo suurinpiirtein koska pääsee itsekin viimeistään nukkumaan.
Aikaisempi kokemus myös auttaa vensklaamaan erinäisten ongelmien sattuessa eteen ja sekin helpottaa vietävästi.

Meillä sellainen kahdenkeskeinen aika on tosi harvinaisuus ja välillä se johtuu myös siitä ettei vaan näe tarpeeksi vaivaa järjestääkseen mitään.
Nyt se vaatii vielä maidon pumppaamisen, että Aleks pärjää sen aikaa vaikka se pullon on mun poissaollessa huolinutkin.
Saa nähdä vaivaa järjestäessään aikaa ja rahaa vaikka on se ollut joka kerta sen arvoista.
Usein on vaan helpompaa jäädä kotiin ja huokaista, että joku toinen kerta.

Arkisin sellainen kahdenkeskeinen aika on myös ollut tosi olematonta koska lapset käy niin myöhään nukkumaan ja siinä kohtaa, kun tajuaa että oma sänky on avoin ja saat mahdollisuuden kaatua sinne - vie se tosi usein voiton.
Uni on vakava asia mun elämässä tällä hetkellä vaikka uniongelmat on väistynyt lasten myötä:
oot vaan niin hiton väsynyt, että nukahdat samantien kun tilaisuus tulee.

Oon silti jo tässäkin vaiheessa, reilun kahden kuukauden jälkeen harmitellut miten paljon Aleks on kasvanut joten koitan ymmärtää myös sen, että asiat ei tule olemaan aina näin. Ei aikaakaan, kun moni asia helpottaa samalla kun tulee uusia vaiheita joista pitää selvitä.
Avan kanssa monikin asia on paljon helpompaa ja se on jo niin itsenäinen pikkutyttö.

Mutta tunteet tulee ja menee, sellaista se on ja niille pitää antaa tilaa.
Omat valinnat ne meitä vie.



2.1.2019

Kysymykset 2/3

Luovat projektit.
Inspiraation hakeminen, ideoiden konkreettinen toteutus.


Kun hyvä idea tulee vastaan, sovellan sen yleensä itselleni sopivaksi ja myös sen näköiseksi.


Viimeisen vuoden aikana mua on inspiroinut lapset, kaikki luonnossa,
kierrätys ja maanläheiset asiat ja materiaalit.

Lähtökohtaisesti se, että kaiken ei tarvitse vaatia paljoa tai ollenkaan rahaa syntyäkseen.



Mun lyhyet videot Instagramissa on kuvattu hetkessä eli hetken mielijohteesta
saman päivän aikana ja editoitu aina samaan syssyyn.

En yleensä käytä aikaa mihinkään kovin paljoa ja sen takia jälkikin
saattaa olla jonkun mielestä viimeistelemätön.

Mulla on sama tyyli monen muunkin asian kanssa. Keskityn johonkin hetken enkä jää siihen kytemään.


Myös muiden tekeminen inspiroi ja ihailen sitä,
miten muut käyttää omia lahjojaan ja nauttii tekemästään.


Viimeisin inspiroituminen oli se, kun heräsin yksi aamu ja näin ensimmäisenä ulos ikkunasta ja siellä leijailevat isot lumihiutaleet.
Pitäisi kuvata talvinen video mutta ehkä vasta sitten, kun on
tarpeeksi pakkasta ja saa siihen sen fiiliksen myös mukaan.


Koska asutaan metsässä ja meri on läsnä, en voi olla huomioimatta sitä.


Seuraava isompi "ulkopuolinen" projekti on kuvata musiikkivideo kaverille.
Oikeastaan ehdotin asiaa, että saan jotain tekemistä.
Eniten mua jännittää luovissa jutuissa se, että suunnittelee liikaa koska se usein pilaa kaiken.



Kun ryhtyy ja tekee sekä uskoo siihen omaan tekemiseen ja näkemykseen, syntyy yleensä hyvää jälkeä.
Luulen, että jokainen projekti, oli se sitten iso tai pieni tai vaan joku oma kokeilu - opettaa se aina jotain. Se on tärkeä seikka oman kehityksen kannalta.




1.1.2019

Kysymykset 1/3




Mitä ajattelet lisääntymisestä ja lapsista? 
Onko äitiys ollut sulle ns. helppo valinta?



Olisipa joku kysynyt tätä vaikka neljä vuotta sitten, kun mun elämä oli (hallittu) kaaos.
Mun elämä oli täysin vastakohta siihen nähden mitä se on nyt.

Lyhykäisyydessään vastaisin noihin kysymyksiin:

Lapset on ihania ja ne on antanut tosi paljon. Ne on myös kovaa työtä.
Lisääntyminen ilman lisääntymistarkoitusta on tosi kivaa mutta lisääntymistarkoituksessa tosi jännittävää ja kaunis asia.
Äitiys on ollut mulle aina tosi tietoinen valinta, että sitten joskus.
Sitten joskus pitämättä itseäni kuitenkaan ikinä kovin äiti-ihmisenä minkälaiseksi muovauduin vasta omien lapsieni myötä.






Sitten vähän pidemmin.



Vanhemmuus ei ollut aina ensimmäisenä mielessä koska elämä oli vauhdikasta ja moni asia tosi epävarmaa.
Ja koska vanhemmuus ei ollut ajankohtaista, en myöskään ymmärtänyt siitä mitään tai ollut suoraan sanottuna kiinnostunut koko aiheesta.
Ainut tuttu, kenellä oli lapsia oli mun sisko ja se oli myös ainoa väylä tutustua lapsiin.
Ajattelin silloinkin etten osaa olla lasten kanssa vaikka siskonpoikien kanssa oli aina helppo olla.
Jopa raskausajalla aristelin lapsien kanssa olemista, kun luulin että nyt multa odotetaan jotain supervoimia tai mun läpi näkee etten pääse siihen lasten maailmaan mukaan.





Oon silti ajatellut aina, että haluan lapsia jossain vaiheessa elämää mutta ajattelin myös silloin kun niitä ei vielä ollut, että siihen väliin aikaa ennen heitä tulee vielä kaikkea muuta.


Työjuttuja, menestystä ja vuosia saman kumppanin kanssa.
Ehkä maailman tutkiskelua ja ihmettelyä ihan vaan kaksin.
Jotain tasapainoa ja vakautta raha-asioissa.

Mikään näistä ei käynyt toteen.

Nyt en edes ymmärrä tota ajatusmallia. Toi ajatusmalli on jossain määrin myös tosi täydellisen oloinen. Sellainen vakaa.

Rakennettiin meidän perhe niin epävakaalle alustalle ja seisotaan siinä yhdessä jalat maassa katse eteenpäin. Ei ole ollut helppoa mutta ei ole ollut tylsääkään.












Olin sellaisessa vaiheessa elämää, kun en tiennyt mihin mennä ja mitä pitäisi tehdä.

Ei ollut kulunut vuottakaan, kun olin lähtenyt mun neljä vuotta kestäneestä työsuhteesta, muuttanut toiseen kaupunkiin, opiskellut jotain mistä pidin ja aloittanut siinä samassa uuden suhteen.
Kaikkea uutta oli tapahtunut paljon lyhyen ajan sisällä ja se sai varmaan pyörät pyörimään.
Alettiin puhumaan perheenlisäyksestä ja jos ei oltaisi oltu yhtä varmoja silloin, ei oltaisi nyt kahden lapsen vanhempia.


Nää viimeiset vuodet on ollut mulle tosi tärkeitä ja lapset on tehnyt musta paljon tasapainoisemman ihmisen. Se johtuu varmaan siitä, etten enään ajattele vain itseäni (tai tällä hetkellä juuri ollenkaan) sillä lapset on etusijalla.
En kuitenkaan pidä lapsia esteenä edetä niissä omissa jutuissa ja haaveissa vaan ne jopa jossain määrin antaa uusia näkökulmia elämään ja arvoihin.
Oikeastaan oon saanut kotona ollessani aikaa miettiä, mitä voisin tehdä sitten kun kotoa lähteminen on taas ajankohtaista.
Ajattelen myös, että lasten aika on nyt ja niin kauan kun asia on niin, se on niin ja siten edetään.
En suunnittele tulevaisuutta paitsi sen verran, että ollaan alettu säästämään omaa taloa varten.
Kaikki muu olkoon vasta edessäpäin sillä nyt eletään täysillä tätä hetkeä.
Näitäkään hetkiä kun ei voi elää kuin kerran joten yritän ottaa tästä kaikesta kaiken mahdollisen irti.













12.11.2018

Synnytys ja sen jälkeen

Mikä hassu sattuma, että sinä iltana kun pakattiin yhdessä tavaroita valmiiksi
synnytystä varten - oli seuraavana aamuna lähtö.

Vielä samana iltana kello 18:18 syntyi meidän poika.

En ole lukenut mitä synnytyksen kestoksi ollaan merkitty mutta jotain 14 tunnin luokkaa
sen täytyy olla.
Synnytys, joka jäi mun kohdalla viimeiseksi ja ihan hyvällä mä sitä mietinkin vaikka ei se
mitään helppoa tälläkään kerralla ollut.
Avautumisvaihe oli piinaava ja taas niin pitkä mutta kaikki tapahtui niin luonnollisesti eikä tarvinnut oksitosiinitippaakaan avuksi.

Ja se, että paikat säilyi ehjänä eikä mitään vaurioita ole saatika niitä tikkejä tällä kertaa, palautuminen lähti paljon paremmin käyntiin.
Olin pystynyt ennakkoon vähän aavistelemaankin, että pääsisin nyt helpommalla ja
se johtuu ihan vaan siitä, että jaksoin loppuun asti olla niin aktiivinen.
Se, että ravasin sammaleiden päällä etsimässä suppilovahveroita vielä viikoilla 34-37
oli myös hyvä juttu.
Iltaa kohden oli selkä hieman hellänä mutta sen kummempia kipuja ei ollut eikä tullut.

Koko kuukausi ennen lastettua aikaa olin saanut siivoushepuleita ja jynssännyt asuntoa
lattiasta kattoon. Painatin kankaita, haravoin, kävin kävelyillä ja juoksin ("juoksin") esikoisen perässä.

Viimeinen viikko raskaana meni niissä tunnelmissa, että enään ei mene kauaa.
Ei voi mennä jos olo on sellainen. Turhautunut ja paksu.
Hitto ne viimeiset viikot oli hankalimmat koko raskaudessa.

Tää toinen synnytys alkoi myös säännöllisillä supistuksilla yöaikaan enkä saanut sen jälkeen nukuttua. Siitä se sitten eteni synnytykseen saakka. Rv38+3, ne mietti ja tuumasi ettei vauva välttämättä vielä synny ja mullekin tuli sellainen epätoivoinen olo.
Että jos on niin kipeitä supistuksia ja ne vaan loppuisikin niin miten sitä jaksaa edes hyväksyä, että ei vielä.

Onneksi oli sen aika. Helpottaa ajatuskin ettei tarvitse olla enään raskaana vaikka ei siinä tökkinyt mikään muu kuin noi viimeiset viikot. Muuten on niin voimaantunut olo, että sai taas tollaisen kokemuksen elää.

Jos joku on nähnyt sen Volkkari-mainoksen, missä ajetaan mutkikasta mökkitietä niin se on sama tie mikä vie meille. Kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, istuin autoon ja samalla kun sain pitää läppäristäni kiinni tuntui kun olisin joku rallikuskin tiedonantaja. Nyt ollaan Kotkassa asioilla. Minä, Allan ja vauva ja Ava on Heinolassa mummolassa.

__


Päästiin sairaalasta kotiin 2vrk kuluttua synnytyksestä ja kotona kaikki on lähtenyt rullaamaan hyvin. Väsyneesti mutta hyvin. Viime viikolla meillä oli lähes joka päivä vieraita ja tulevana perjantaina meinasin jo suunnata kaverin bändin keikalle mutta vielä jännittää, miten vauva huolii pullon vai huoliiko lainkaan. Imetys on ollut myös paljon helpompaa, ei ongelmia sen suhteen mutta noi maratonimetykset on meinannut viedä mun järjen iltaisin.

__

Mutta meidän poika on ihana. Lämmin pieni käärö jota nuuhkuttelen onneissani.




28.10.2018

Mukaan sairaalaan

Outo viikko. Tähän päivään asti on ollut niin pitkiä öitä, heräämisiä, valvomista, Avan räkätauti ja siinä samassa itselläkin sellainen olo, että taju menee. Sen lisäksi on ollut sellaista voimakasta väsymystä joka on saattanut epätoivoon siitä miten jaksaa tulevan synnytyksen läpi ja kaikenlaisia erinäisiä merkkejä siitä, että synnytys tosiaan lähestyy. Tänään se väsymys on kuitenkin poissa vaikka ajattelin ettei niin enään tapahdu ja oon juossut pitkin tonttia eri asioiden parissa. Oon mm. raahannut talvitakit aitasta kodinhoitohuoneeseen ja etsinyt fööniä kaikkialta muualta paitsi itse sisätiloista, minkä tajusin vasta viimeisimpänä tarkastaa.

Väsymyksen lisäksi tuntui, että vauva painaa sen verran että närästys on poltellut kurkussa taukoamatta ja se on hankaloittanut olemista, oon hengästynyt vaan aloillani olemisesta ja tuntenut oloni tosi tukalaksi ja sitä myötä niin epävarmaksi. Heräsin aamulla outoon kipuun kohdun tietämillä ja sen jälkeen oon ollut kuin uusi ihminen. Närästys ei vaivaa, mikään ei paina eikä ahdista ja olin aamulla koiran kanssa kävelemässä. Olisin voinut tanssia. En tiedä sitten, johtuiko se aamuinen kipu siitä että vauva otti itselleen paremman asennon.

Tyyntä myrskyn edellä, totesi mun mies joka patisti mut eilen pakkaamaan kassin synnärille lähtöä varten ja siinä samassa katsottiin Avalle mahdollisia tavaroita jos lähtö on yöllä ja tiputetaan se matkanvarrella kyydistä mun isälle. Olisi ihanteellista jos kaikki alkaisi rauhassa ja joku ehtisi tulla meille katsomaan Avaa mutta ei näistä tiedä.


Mitä otan mukaan sairaalaan:

laturin
kameran ehkä, katsotaan saanko aikaiseksi ladata pienempään tilaan mahtuvan kameran akun ennen sitä
neuvolakortin
kuulokkeet
nännikumit (?)

korun, missä on norsu (mummo keräsi norsuja koska uskoi niiden tuovan onnea)

deodorantin
varmaan ripsivärin sekä taivuttimen jos haluaa ehostautua
(oon suunnitellut käyväni ripsien kestotaivutuksessa mutta en oo saanut aikaan)
kosteusvoiteen
hammasharjan ja tahnan

tens-laitteen, jonka sain lainaan
mietin myös gua sha-kampaa mutten tiedä ehdinkö tilaamaan sitä
sitten jos sopivat ohjeet akupainantaa varten ehtisi vielä tulostaa

tohvelit
villasukat
pari rentoa paitaa
neulelegginssit

vauvalle kotiutumisvaatteet:
2 pöksyt, 2 bodya, neulehaalarin, tumput, kypärämyssyn, villasukat
mun neuloman viltin

                           

                      - en tiedä onko tässä kaikki mutta aika oleelliset asiat kenties.


Kun mietin tota kosmetiikkaosuutta, tilasin kaiken tarpeellisen luonnonkosmetiikkana. Oon käyttänyt ripari-ikäisestä asti samaa Rexonan deodoranttia ja nyt vihdoin sekin tuli korvattua ekologisemmalla vaihtoehdolla. Ripsivärikin piti vaihtaa ja pesuaineet (shampoo ja suihkusaippua) loppui, joten tuli tehtyä reilumpi tilaus kerralla.






11.10.2018

Perhe-elämästä

Nyt hypätään kaiken keskiöön. Tekstiin inspiroi Suvin (@dtlsuvi)

eilinen Instagram story, jossa hän kuvasin heidän päiväaskareita kysyen sen jälkeen näyttääkö se jonkun mielestä lomalta.

Äitiysloma.

Ja asia on ajankohtainen koska mulla alkoi juuri äitiysloma? Varmaan? Vautsi vau.



Lapsi joka kaipaa huomiota, vahtimista ja sua noin muutenkin lähes taukoamatta ennen kuin vaikka päiväunet rikkoo kaavan. Mulle tulee huonoina päivinä siitä jopa sellainen ahdistus.

Pienet tömistelevät jalat seuraa perässä, kiipeilee minne vaan yltää ja kaikki mihin et halua niiden pienien käsien eksyvän on nostettu piiloon. Jopa astianpesukoneen tyhjennys on sitä, että kaikki lelut tungetaan sinne samaan aikaan kun yrität ottaa sieltä astioita pois. Imuroidakaan ei saa rauhassa, kun imurin virtajohtoa kiskotaan tai imurin päällä ratsastetaan.

Elämä näin on saanut miettimään millainen introvertti loppujen lopuksi olenkaan tai mitä siitä on enään jäljellä.
Oon aina vaalinut omaa aikaa ja tilaa mutta lapsen myötä sekin on mennyt ihan uusiksi.
Omat tavat ja tottumukset vaikka.
Ne tuntuu hävinneen tai yleensä ne vaan tulee nykyään kaiken muun jälkeen.

Samalla tuntuu, että näin on ollut aina eikä niitä hetkiä vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Esimerkiksi ajatus siitä, että ei olisi lasta.
Se on niin kaukaa haettua.
Että makoilisin nyt sängyllä, pyörittelisin peukaloita, se että asuisin edes näin kaukana kaupungin menoista eikä olisi seuraa jota odottaa heräileväksi päiväunilta tai niitä nauruja kuultavana tai sitä kehitystä mitä vierestä seurata.

Ihan mahdoton ajatus.


Hoidan tän talouden siivouksineen (plus omine päähänpisto-siivouksineen.. tää raskaus on vienyt sen ihan uudelle tasolle), teen ruoan, esitän sirkustirehtööriä, lääkäriä, apinaa, lohduttajaa, lasta, aikuista ja mitä vaan maan ja taivaan väliltä ja huolehdin näistä lapsista mukaan lukien koirasta jolla on myös omat tarpeensa. Toimin myös terapeutin toiminimellä ihan vain itselleni ja yritän olla hyvä vaimo.

Mun koira on tosi aktiivinen seuraneiti ja kaikki Paloman tavanneet tietää sen.
Se kun tähän perheeseen tuli lapsi(a) on myös vaikuttanut sen olemiseen.
Menneet muutot on vaikuttanut sen käyttäytymiseen.
Koirallakin on tunteet ja koska huomio ei ole jakautunut enään tasan kaikille, sen reagointi siihen on jotain ihan omaansa.
Ollaan oltu sen kanssa vähän jopa pulassa vaikka uskon mun fiiliksiin vaikuttavan myös sen, että oon aina läsnä.
Oon täällä kärppänä joka päivä pieniä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tuntuu, että tää koti on mun työmaa välillä enemmän kuin ihan koti vaan.
Että mun täytyy pyrkiä miellyttämään jokaista täällä ja pitää kaikki kasassa.
Oon tän paikan pää mutta mua pomottaa pieni ihminen ja mun kustannuksella pilailee koira. Ajatelkaa, koira.
Välillä kysyn ääneen kuka mun perään katsoo?

Omat irtiotot on jäänyt tosi paljon vähemmälle tai paskanmarjat, ei sellaisia oikein edes ole. Kauppareissuja ei lasketa, koska se on vaan pakollinen paha ja inhoan koko kaupassa käymistä nykyään.

Ei kai tosiasioita kannata kieltää?

Sitten vaikka kahdenkeskeinen aika. Mitä sekin on? Hyvin me pärjätään näin keskenämme ja on tosi kivaa mutta olisi tärkeää myös järjestää omaa aikaa mahdollisen kumppanin kanssa. Välillä kun on ollut huono viikko ja oon meinannut hukkua kotitöihin ja korvissa kaikuviin kiukkuihin - on tehnyt hyvää jos mulla on ollut mahdollisuus lähteä jonnekin tuulettumaan. Palaan takaisin aina ihan uudella energialla ja jaksan viihdyttää ja naurattaa kaikkia ilman, että vaan tiuskisin vastaan.

Aika mun miehen kanssa on silti aika olematonta. Sen lisäksi, että mun kaveri tuli vapaaehtoisesti katsomaan Avaa menneenä maanantaina kun meillä oli pankkipäivä - ollaan oltu yön yli kahdestaan viimeksi elokuussa. Sen jälkeen on tuskin ollut hetkeä tai tuntiakaan, että oltaisiin oltu vaan me kaksi.

Avan piti mennä alunperin yökylään mun äidin luo nyt tulevana perjantaina mutta meidän talous pistää sopivasti kampoihin eikä meillä ole yhtään ylimääräistä toteuttaa mitään mikä vaatisi rahaa eli ei voitaisi tehdä toisin sanoen mitään. Oon tehnyt niin paljon asioita ilman rahaa etten jaksa aina keksiä jotain mihin sitä ei tarvitse. Joskus hemmottelu olis ihan paikallaan. Eli kerran kahteen vuoteen?

Ja vaikka mulla alkoi äitiysloma, raha juoksee vasta ensi kuusta alkaen eli se siitä sitten. Katsotaan vaikka meille siunautuisi niin tyytyväinen vauva, että voitaisiin käydä juomassa juoksukaljat tai käydä syömässä jotain noutopitsan sijaan ja juhlistaa meidän naimisiinmenoa mitä ei olla edelleenkään tehty.


Seuraavaksi me kuitenkin odotetaan vauvaa syntyväksi jotta päästään tutustumaan kaikki toisiimme rauhassa.


Lopputulema: parhaiten jaksaa, kun tajuaa omat voimavarat ja kun/jos pystyy ottamaan omaa aikaa (ja kiitos mielellään myös kahdenkeskeistä aikaa).
Perheen pyörittäminen on rankkaa puuhaa mutta myös sellaista kerran elämässä-puuhaa.
Lapsetkin on vaan hetken pieniä.

"Hetken" *tirsk*.







10.10.2018

Syksy puutarhassa




Oli tossa aiemmin päivällä niin veltto olo, että päätin lähteä Avan päikkäriaikaan ulos koiran kanssa.
 Sain tulppaanit multaan, vähän haravoitua ja heiluin vielä lisäksi viikatteen kanssa, että sain kuivat oksat ja muut turhat töröt kumoon.



Huomasin aika nopeasti, että meiltä uupuu aika paljon puutarhan hoitoon liittyviä välineitä.


Ei ole yksiäkään puutarhasaksia, ei minkään näköisiä.
Ei istuttamista tai kitkemistä varten olevaa settiä.

Kottikärryt olisi tosi kätevät lehtien kärräämiseen, kun ne pitää viedä rantaan jossa ne voi polttaa. Meillä on rannassa grillipaikka jossa ne olisi turvallista hävittää.
Katsoin, että vanhat asukkaat on heittänyt lehdet tonne metsään vajan taakse mutta
se ei taida olla niille sopiva paikka maatumisen kannalla, kun ne vaan taitaa niin isoina kasoina mädäntyä siihen paikkaan.
Tietysti kuulee paljon sitä, että monet vaan ajaa lehtien päältä ruohonleikkurilla ja se kuulostaa jotenkin tosi helpolta.
Ehkä sitä haravoi osan ja ajelee loppujen päältä sillä ruohonleikkurilla.











Sen lisäksi mietin, että mulla alkaa parin päivän päästä raskausviikko 37 eikä siinä muuten mitään mutta aika alkaa käymään vähiin. Jos sentään suurimmat saisi pihalla tehtyä valmiiksi ja palaisi asiaan keväällä, kun sen aika taas on.
Varaudun pihan kunnostamiseen sopivilla välineillä, ilman raskausmahaa.
Nyt selkä menee herkästi jumiin ja liikkuminen on kömpelöä.

Ja mitä vielä: sää muuttuu jatkuvasti. Milloin sataa, milloin paistaa ja milloin näin meren läheisyydessä tuulee liian kovaa.
Tosi vaikea vaan lähteä ulos silloin, kun itsellä olisi sopiva aika tai kiinnostusta.








Kiva silti, että on pihaa jonka parissa puuhailla ja missä saa samalla raitista ilmaa.