12.11.2018

Synnytys ja sen jälkeen

Mikä hassu sattuma, että sinä iltana kun pakattiin yhdessä tavaroita valmiiksi
synnytystä varten - oli seuraavana aamuna lähtö.

Vielä samana iltana kello 18:18 syntyi meidän poika.

En ole lukenut mitä synnytyksen kestoksi ollaan merkitty mutta jotain 14 tunnin luokkaa
sen täytyy olla.
Synnytys, joka jäi mun kohdalla viimeiseksi ja ihan hyvällä mä sitä mietinkin vaikka ei se
mitään helppoa tälläkään kerralla ollut.
Avautumisvaihe oli piinaava ja taas niin pitkä mutta kaikki tapahtui niin luonnollisesti eikä tarvinnut oksitosiinitippaakaan avuksi.

Ja se, että paikat säilyi ehjänä eikä mitään vaurioita ole saatika niitä tikkejä tällä kertaa, palautuminen lähti paljon paremmin käyntiin.
Olin pystynyt ennakkoon vähän aavistelemaankin, että pääsisin nyt helpommalla ja
se johtuu ihan vaan siitä, että jaksoin loppuun asti olla niin aktiivinen.
Se, että ravasin sammaleiden päällä etsimässä suppilovahveroita vielä viikoilla 34-37
oli myös hyvä juttu.
Iltaa kohden oli selkä hieman hellänä mutta sen kummempia kipuja ei ollut eikä tullut.

Koko kuukausi ennen lastettua aikaa olin saanut siivoushepuleita ja jynssännyt asuntoa
lattiasta kattoon. Painatin kankaita, haravoin, kävin kävelyillä ja juoksin ("juoksin") esikoisen perässä.

Viimeinen viikko raskaana meni niissä tunnelmissa, että enään ei mene kauaa.
Ei voi mennä jos olo on sellainen. Turhautunut ja paksu.
Hitto ne viimeiset viikot oli hankalimmat koko raskaudessa.

Tää toinen synnytys alkoi myös säännöllisillä supistuksilla yöaikaan enkä saanut sen jälkeen nukuttua. Siitä se sitten eteni synnytykseen saakka. Rv38+3, ne mietti ja tuumasi ettei vauva välttämättä vielä synny ja mullekin tuli sellainen epätoivoinen olo.
Että jos on niin kipeitä supistuksia ja ne vaan loppuisikin niin miten sitä jaksaa edes hyväksyä, että ei vielä.

Onneksi oli sen aika. Helpottaa ajatuskin ettei tarvitse olla enään raskaana vaikka ei siinä tökkinyt mikään muu kuin noi viimeiset viikot. Muuten on niin voimaantunut olo, että sai taas tollaisen kokemuksen elää.

Jos joku on nähnyt sen Volkkari-mainoksen, missä ajetaan mutkikasta mökkitietä niin se on sama tie mikä vie meille. Kun aloin kirjoittamaan tätä tekstiä, istuin autoon ja samalla kun sain pitää läppäristäni kiinni tuntui kun olisin joku rallikuskin tiedonantaja. Nyt ollaan Kotkassa asioilla. Minä, Allan ja vauva ja Ava on Heinolassa mummolassa.

__


Päästiin sairaalasta kotiin 2vrk kuluttua synnytyksestä ja kotona kaikki on lähtenyt rullaamaan hyvin. Väsyneesti mutta hyvin. Viime viikolla meillä oli lähes joka päivä vieraita ja tulevana perjantaina meinasin jo suunnata kaverin bändin keikalle mutta vielä jännittää, miten vauva huolii pullon vai huoliiko lainkaan. Imetys on ollut myös paljon helpompaa, ei ongelmia sen suhteen mutta noi maratonimetykset on meinannut viedä mun järjen iltaisin.

__

Mutta meidän poika on ihana. Lämmin pieni käärö jota nuuhkuttelen onneissani.




28.10.2018

Mukaan sairaalaan

Outo viikko. Tähän päivään asti on ollut niin pitkiä öitä, heräämisiä, valvomista, Avan räkätauti ja siinä samassa itselläkin sellainen olo, että taju menee. Sen lisäksi on ollut sellaista voimakasta väsymystä joka on saattanut epätoivoon siitä miten jaksaa tulevan synnytyksen läpi ja kaikenlaisia erinäisiä merkkejä siitä, että synnytys tosiaan lähestyy. Tänään se väsymys on kuitenkin poissa vaikka ajattelin ettei niin enään tapahdu ja oon juossut pitkin tonttia eri asioiden parissa. Oon mm. raahannut talvitakit aitasta kodinhoitohuoneeseen ja etsinyt fööniä kaikkialta muualta paitsi itse sisätiloista, minkä tajusin vasta viimeisimpänä tarkastaa.

Väsymyksen lisäksi tuntui, että vauva painaa sen verran että närästys on poltellut kurkussa taukoamatta ja se on hankaloittanut olemista, oon hengästynyt vaan aloillani olemisesta ja tuntenut oloni tosi tukalaksi ja sitä myötä niin epävarmaksi. Heräsin aamulla outoon kipuun kohdun tietämillä ja sen jälkeen oon ollut kuin uusi ihminen. Närästys ei vaivaa, mikään ei paina eikä ahdista ja olin aamulla koiran kanssa kävelemässä. Olisin voinut tanssia. En tiedä sitten, johtuiko se aamuinen kipu siitä että vauva otti itselleen paremman asennon.

Tyyntä myrskyn edellä, totesi mun mies joka patisti mut eilen pakkaamaan kassin synnärille lähtöä varten ja siinä samassa katsottiin Avalle mahdollisia tavaroita jos lähtö on yöllä ja tiputetaan se matkanvarrella kyydistä mun isälle. Olisi ihanteellista jos kaikki alkaisi rauhassa ja joku ehtisi tulla meille katsomaan Avaa mutta ei näistä tiedä.


Mitä otan mukaan sairaalaan:

laturin
kameran ehkä, katsotaan saanko aikaiseksi ladata pienempään tilaan mahtuvan kameran akun ennen sitä
neuvolakortin
kuulokkeet
nännikumit (?)

korun, missä on norsu (mummo keräsi norsuja koska uskoi niiden tuovan onnea)

deodorantin
varmaan ripsivärin sekä taivuttimen jos haluaa ehostautua
(oon suunnitellut käyväni ripsien kestotaivutuksessa mutta en oo saanut aikaan)
kosteusvoiteen
hammasharjan ja tahnan

tens-laitteen, jonka sain lainaan
mietin myös gua sha-kampaa mutten tiedä ehdinkö tilaamaan sitä
sitten jos sopivat ohjeet akupainantaa varten ehtisi vielä tulostaa

tohvelit
villasukat
pari rentoa paitaa
neulelegginssit

vauvalle kotiutumisvaatteet:
2 pöksyt, 2 bodya, neulehaalarin, tumput, kypärämyssyn, villasukat
mun neuloman viltin

                           

                      - en tiedä onko tässä kaikki mutta aika oleelliset asiat kenties.


Kun mietin tota kosmetiikkaosuutta, tilasin kaiken tarpeellisen luonnonkosmetiikkana. Oon käyttänyt ripari-ikäisestä asti samaa Rexonan deodoranttia ja nyt vihdoin sekin tuli korvattua ekologisemmalla vaihtoehdolla. Ripsivärikin piti vaihtaa ja pesuaineet (shampoo ja suihkusaippua) loppui, joten tuli tehtyä reilumpi tilaus kerralla.






11.10.2018

Perhe-elämästä

Nyt hypätään kaiken keskiöön. Tekstiin inspiroi Suvin (@dtlsuvi)

eilinen Instagram story, jossa hän kuvasin heidän päiväaskareita kysyen sen jälkeen näyttääkö se jonkun mielestä lomalta.

Äitiysloma.

Ja asia on ajankohtainen koska mulla alkoi juuri äitiysloma? Varmaan? Vautsi vau.



Lapsi joka kaipaa huomiota, vahtimista ja sua noin muutenkin lähes taukoamatta ennen kuin vaikka päiväunet rikkoo kaavan. Mulle tulee huonoina päivinä siitä jopa sellainen ahdistus.

Pienet tömistelevät jalat seuraa perässä, kiipeilee minne vaan yltää ja kaikki mihin et halua niiden pienien käsien eksyvän on nostettu piiloon. Jopa astianpesukoneen tyhjennys on sitä, että kaikki lelut tungetaan sinne samaan aikaan kun yrität ottaa sieltä astioita pois. Imuroidakaan ei saa rauhassa, kun imurin virtajohtoa kiskotaan tai imurin päällä ratsastetaan.

Elämä näin on saanut miettimään millainen introvertti loppujen lopuksi olenkaan tai mitä siitä on enään jäljellä.
Oon aina vaalinut omaa aikaa ja tilaa mutta lapsen myötä sekin on mennyt ihan uusiksi.
Omat tavat ja tottumukset vaikka.
Ne tuntuu hävinneen tai yleensä ne vaan tulee nykyään kaiken muun jälkeen.

Samalla tuntuu, että näin on ollut aina eikä niitä hetkiä vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Esimerkiksi ajatus siitä, että ei olisi lasta.
Se on niin kaukaa haettua.
Että makoilisin nyt sängyllä, pyörittelisin peukaloita, se että asuisin edes näin kaukana kaupungin menoista eikä olisi seuraa jota odottaa heräileväksi päiväunilta tai niitä nauruja kuultavana tai sitä kehitystä mitä vierestä seurata.

Ihan mahdoton ajatus.


Hoidan tän talouden siivouksineen (plus omine päähänpisto-siivouksineen.. tää raskaus on vienyt sen ihan uudelle tasolle), teen ruoan, esitän sirkustirehtööriä, lääkäriä, apinaa, lohduttajaa, lasta, aikuista ja mitä vaan maan ja taivaan väliltä ja huolehdin näistä lapsista mukaan lukien koirasta jolla on myös omat tarpeensa. Toimin myös terapeutin toiminimellä ihan vain itselleni ja yritän olla hyvä vaimo.

Mun koira on tosi aktiivinen seuraneiti ja kaikki Paloman tavanneet tietää sen.
Se kun tähän perheeseen tuli lapsi(a) on myös vaikuttanut sen olemiseen.
Menneet muutot on vaikuttanut sen käyttäytymiseen.
Koirallakin on tunteet ja koska huomio ei ole jakautunut enään tasan kaikille, sen reagointi siihen on jotain ihan omaansa.
Ollaan oltu sen kanssa vähän jopa pulassa vaikka uskon mun fiiliksiin vaikuttavan myös sen, että oon aina läsnä.
Oon täällä kärppänä joka päivä pieniä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tuntuu, että tää koti on mun työmaa välillä enemmän kuin ihan koti vaan.
Että mun täytyy pyrkiä miellyttämään jokaista täällä ja pitää kaikki kasassa.
Oon tän paikan pää mutta mua pomottaa pieni ihminen ja mun kustannuksella pilailee koira. Ajatelkaa, koira.
Välillä kysyn ääneen kuka mun perään katsoo?

Omat irtiotot on jäänyt tosi paljon vähemmälle tai paskanmarjat, ei sellaisia oikein edes ole. Kauppareissuja ei lasketa, koska se on vaan pakollinen paha ja inhoan koko kaupassa käymistä nykyään.

Ei kai tosiasioita kannata kieltää?

Sitten vaikka kahdenkeskeinen aika. Mitä sekin on? Hyvin me pärjätään näin keskenämme ja on tosi kivaa mutta olisi tärkeää myös järjestää omaa aikaa mahdollisen kumppanin kanssa. Välillä kun on ollut huono viikko ja oon meinannut hukkua kotitöihin ja korvissa kaikuviin kiukkuihin - on tehnyt hyvää jos mulla on ollut mahdollisuus lähteä jonnekin tuulettumaan. Palaan takaisin aina ihan uudella energialla ja jaksan viihdyttää ja naurattaa kaikkia ilman, että vaan tiuskisin vastaan.

Aika mun miehen kanssa on silti aika olematonta. Sen lisäksi, että mun kaveri tuli vapaaehtoisesti katsomaan Avaa menneenä maanantaina kun meillä oli pankkipäivä - ollaan oltu yön yli kahdestaan viimeksi elokuussa. Sen jälkeen on tuskin ollut hetkeä tai tuntiakaan, että oltaisiin oltu vaan me kaksi.

Avan piti mennä alunperin yökylään mun äidin luo nyt tulevana perjantaina mutta meidän talous pistää sopivasti kampoihin eikä meillä ole yhtään ylimääräistä toteuttaa mitään mikä vaatisi rahaa eli ei voitaisi tehdä toisin sanoen mitään. Oon tehnyt niin paljon asioita ilman rahaa etten jaksa aina keksiä jotain mihin sitä ei tarvitse. Joskus hemmottelu olis ihan paikallaan. Eli kerran kahteen vuoteen?

Ja vaikka mulla alkoi äitiysloma, raha juoksee vasta ensi kuusta alkaen eli se siitä sitten. Katsotaan vaikka meille siunautuisi niin tyytyväinen vauva, että voitaisiin käydä juomassa juoksukaljat tai käydä syömässä jotain noutopitsan sijaan ja juhlistaa meidän naimisiinmenoa mitä ei olla edelleenkään tehty.


Seuraavaksi me kuitenkin odotetaan vauvaa syntyväksi jotta päästään tutustumaan kaikki toisiimme rauhassa.


Lopputulema: parhaiten jaksaa, kun tajuaa omat voimavarat ja kun/jos pystyy ottamaan omaa aikaa (ja kiitos mielellään myös kahdenkeskeistä aikaa).
Perheen pyörittäminen on rankkaa puuhaa mutta myös sellaista kerran elämässä-puuhaa.
Lapsetkin on vaan hetken pieniä.

"Hetken" *tirsk*.







10.10.2018

Syksy puutarhassa




Oli tossa aiemmin päivällä niin veltto olo, että päätin lähteä Avan päikkäriaikaan ulos koiran kanssa.
 Sain tulppaanit multaan, vähän haravoitua ja heiluin vielä lisäksi viikatteen kanssa, että sain kuivat oksat ja muut turhat töröt kumoon.



Huomasin aika nopeasti, että meiltä uupuu aika paljon puutarhan hoitoon liittyviä välineitä.


Ei ole yksiäkään puutarhasaksia, ei minkään näköisiä.
Ei istuttamista tai kitkemistä varten olevaa settiä.

Kottikärryt olisi tosi kätevät lehtien kärräämiseen, kun ne pitää viedä rantaan jossa ne voi polttaa. Meillä on rannassa grillipaikka jossa ne olisi turvallista hävittää.
Katsoin, että vanhat asukkaat on heittänyt lehdet tonne metsään vajan taakse mutta
se ei taida olla niille sopiva paikka maatumisen kannalla, kun ne vaan taitaa niin isoina kasoina mädäntyä siihen paikkaan.
Tietysti kuulee paljon sitä, että monet vaan ajaa lehtien päältä ruohonleikkurilla ja se kuulostaa jotenkin tosi helpolta.
Ehkä sitä haravoi osan ja ajelee loppujen päältä sillä ruohonleikkurilla.











Sen lisäksi mietin, että mulla alkaa parin päivän päästä raskausviikko 37 eikä siinä muuten mitään mutta aika alkaa käymään vähiin. Jos sentään suurimmat saisi pihalla tehtyä valmiiksi ja palaisi asiaan keväällä, kun sen aika taas on.
Varaudun pihan kunnostamiseen sopivilla välineillä, ilman raskausmahaa.
Nyt selkä menee herkästi jumiin ja liikkuminen on kömpelöä.

Ja mitä vielä: sää muuttuu jatkuvasti. Milloin sataa, milloin paistaa ja milloin näin meren läheisyydessä tuulee liian kovaa.
Tosi vaikea vaan lähteä ulos silloin, kun itsellä olisi sopiva aika tai kiinnostusta.








Kiva silti, että on pihaa jonka parissa puuhailla ja missä saa samalla raitista ilmaa.


5.10.2018

Tulppaanit

Huomenna aamulla pitäisi olla aurinkoista ja kuivaa, joten ajattelin iskeä kukkapenkin kimppuun.
Se pitää muutenkin käydä läpi ja kerätä pois kuivuneet kukkien varret ja muut roskat. 
Nyt sain hyvän syyn mennä sen pariin kyykistelemään sillä sain tulppaanin sipuleita mun anopilta.


Tulppaanit istutetaan syksyllä ja mieluiten viimeistään näin lokakuun alkupuolella ennen pakkasten tuloa, että ne ehtii juurtua. Olin lukevinani, että tulppaanin sipulit on vesi- ja peltomyyrien ravintoa ja pitäisi viritellä jotain tiheää metalliverkkoa sipuleiden alle niitä istuttaessa.


Joka tapauksessa on kiva nähdä mitä näistä tulee sitten ensi huhtikuun-toukokuun aikana, viimeistään kesäkuun alussa. Koitan varmaan istuttaa näitä myös ruukkuun.


3.10.2018

Omaa lomaa


Breathe, breathe in the air
Don't be afraid to care
Leave but don't leave me
Look around and choose your own ground
For long you live and high you fly
And smiles you give and tears you'll cry
And all you touch and all you see
Is all your life will be





Pink Floydin Breathe (In The Air) on mun voimabiisi ja mulle tulee siitä myös yksi muisto mieleen. Oikeastaan se tapahtui tässä lähistöllä, noilla nurkilla missä oon osan lapsuudestani viettänyt ja se liittyi kesään ja siihen kun uitiin uimapatjan kanssa porukalla toiseen rantaan. Pidettiin patjasta kiinni ja porskuteltiin eteenpäin. Törmäsin yhteen silloin paikalla olleeseen vasta kaupassa tässä viikko, kaksi sitten ja oltiin joskus aikanaan ihastuneita toisiimme. Nukuttiin mun kaverin kanssa paljon sinä kesänä niiden leikkimökissä ja läheteltiin tekstareita pojille niin kauan kunnes saldoraja oli täynnä. Jossain kohtaa ei oltu enään tekemisissä kukaan mutta on hauskaa muistella näitä. Että on ollut joku saldoraja. Nykyään kaikki on niin paljon helpompaa tai ainakin niin paljon kehittyneempää. Nyt ollaan netissä 24/7.

En tiedä miten koko biisi liittyy kyseiseen tapahtumaan mistä on varmaan yli 10 vuotta aikaa mutta kai se soi silloin autossa isän toimesta.

Oikeastaan kasasin soittolistaa, minkä oon tehnyt synnytystä varten ja lisäsin tämän sinne.
Toimii mm. jos on ollut pitkä ilta ja yö takana, väsyttää ja heikottaa.
Pistä soimaan ja ulvo mukana.







Aloitin tän viikon vähän erilailla ja kirjauduin ulos Instagramista. Syitä siihen oli, että vietin siellä niin paljon aikaa. Ihan liikaa aikaa ja tajusin se nyt entistä paremmin. Ensimmäisenä päivänä painoin useampaan otteeseen sitä kuvaketta jolloin tulin tilaan jossa mun olisi pitänyt jatkaa kirjautumalla sisään.
Oon kirjautunutkin muutamaan otteeseen mutta en oo jäänyt viipymään sen pidemmäksi aikaa.

Mulle on tullut nyt lyhyen ajan sisällä monta kertaa joku outo ahdistus siitä mitä näen, luen ja mitä julkaisen.
Tuntui, että mietin vaan jatkuvasti mitä voisin seuraavaksi julkaista.
Koko olemus ja oleminen oli kiinni siitä ja päivät kului puhelinta pläräillen aina kun oli sopiva sauma.
En ollut enään läsnä tässä hetkessä ja mun keskittymiskyky oli ihan olematon.

Alkoi vaan ärsyttää. Joku netti ja sen koukuttava sovellus.

Vielä kun olin nostanut asian muidenkin ajatuksiin kertomalla, että mietin välillä että mitä hittoa? Miksi me käytetään sitä? Instagram on ainoa sovellus jota käytän yhtä aktiivisesti mutta miksi se aiheuttaa niin usein vaan pahanmielen?

Mä jopa mietin onko mulla elämää ilman sitä. Tuntuu, että se on sidos tunteeseen että kuulun jonnekin. Että osaan jotain. Että oon siellä muiden joukossa kuvieni kanssa mikä on kuin uusi identiteetti, osa mua vaikka tosi pieni osa. Ja silti tosi lähellä sitä mitä mä olen ja mitä haluan muille näyttää. Kuulostaa tosi hämärältä mutta kaikkea sitä tulee mietittyä.

Sitten ajattelin viheltää pelin poikki, että piip ja nyt mä otan lomaa tästä.






Tuntuu kyllä hyvältä karsia elämästään pois jotain mikä on vaivannut kauan. Vaikka en tiedä kuinka pitkäksi aikaa niin silti se on hyvä alku. Eikä ole sama asia olla vaan julkaisematta mitään vaan oikeasti se koko maailma pitää sulkea pois silmistä koska poissa silmistä, poissa mielestä.

Oon keskittynyt ihan muihin asioihin ilman sitä outoa halua kertoa siitä muille.
Oon käynyt metsässä, tehnyt käsitöitä, keskittynyt Avaan ja arkeen, kuunnellut sadetta.
Oon ollut rento, oma itseni taas. Katsotaan miten pitkälle tässä mennään.
Meneekö tässä pari päivää vai pari viikkoa.





27.9.2018

Kiinni tässä hetkessä



Heti, kun noi synnytysasiat alkoi pyörimään yhtään enempää mielessä eli kaksi viikkoa sitten,
on mun mielikin ollut entistä levottomampi.

Jo se miten asuu ja miten vähän käy missään,
se että on raskaana ja on jäänyt tietoisesti kotiin odottamalla odottamaan
               
                                                                                 
                                                                                                    on vähän alkanut kyllästyttämään.



Tuntuu etten oo mitään muuta kuin raskaana.
Tuntuu, että kaikki muutkin ajattelee niin.
Raskaana vaan, kotona ihmettelemässä säätä. Oikeesti. Se olen minä.

Kuppi kaatui nurin, kun maanantai-iltana alkanut päänsärky jatkui eiliseen asti ja vei yöunet.
Mietin niitä jotka on raskausaikana joutunut sietämään sitä viikko tolkulla ja
olin ihan rikki jo kahdesta päivästä.
Soitin aamulla neuvolaan, että tuun käymään siellä näytillä jotta voidaan
poissulkea raskausmyrkytys jonka vuoksi olin viime raskaudessa
osastolla seurannassa.
Kaikki oli tosi hyvin ja se sai mun olonkin vähän paremmaksi.
Olin koko aamun juonut vettä niin paljon kuin jaksoin ja
aion tehdä niin myös jatkossa jos vaikka välttyisin noilta hedareilta.

Tässä kiikastaa varmaan se etten tunne oloani omaksi itsekseni tän mahan kanssa.
En osaa enään lähteä mihinkään, järjestää mitään kivaa muualla
kuin kotona tai mitään muutakaan.
Oon vaan miettinyt sitä miten voisin lähteä itsekseni jonnekin
ihmisten ilmoille tai ilmoittautua joogaan.
Tehdä asioita itselleni.
Ja vaikka tänne on tulossa pieni vauva, joka tarvitsee mua yhtä paljon kun nytkin
niin en jaa sitä vastuuta enään yksin kuten nyt tuntuu.

Odotan tota vauva-aikaa tosi paljon ja mun omaan pieneen poikaan
tutustumista mutta samalla yritän myös kiriä
kiinni asioihin, jotka jäi Avan vauva-aikana niin helposti taka-alalle.
Yritän hakea tasapainoa liikkumalla ja viemällä vähitellen omia haaveitani eteenpäin.
Äitiysloma meni viimeksi ihan naurettavan nopeasti
enkä päässyt hirveästi missään etenemään.
Joissain asioissa kyllä.

Äitiys on opettanut mulle omalla tapaa rentoutumaan
vaikka tiedän, näistä mun jutuista päätellen ei varmaan kuulosta
siltä yhtään mutta meinaan sitä lähinnä sillä, että en vaadi itseltäni liikaa vaan nautin hetkestä.
Se, että oon oppinut hillitsemään itseni koska oon tosi itsenäinen ja
oon aina tekemässä jotain.
Luomassa jotain.
Aina on jotain.
Seuraavaksi tuun ottamaan itsestäni mittaa,
että pääsen niihin tavoitteisiin jotka oon jättänyt tarkoituksella odottamaan omaa hetkeään.