27.9.2018

Kiinni tässä hetkessä



Heti, kun noi synnytysasiat alkoi pyörimään yhtään enempää mielessä eli kaksi viikkoa sitten,
on mun mielikin ollut entistä levottomampi.

Jo se miten asuu ja miten vähän käy missään,
se että on raskaana ja on jäänyt tietoisesti kotiin odottamalla odottamaan
               
                                                                                 
                                                                                                    on vähän alkanut kyllästyttämään.



Tuntuu etten oo mitään muuta kuin raskaana.
Tuntuu, että kaikki muutkin ajattelee niin.
Raskaana vaan, kotona ihmettelemässä säätä. Oikeesti. Se olen minä.

Kuppi kaatui nurin, kun maanantai-iltana alkanut päänsärky jatkui eiliseen asti ja vei yöunet.
Mietin niitä jotka on raskausaikana joutunut sietämään sitä viikko tolkulla ja
olin ihan rikki jo kahdesta päivästä.
Soitin aamulla neuvolaan, että tuun käymään siellä näytillä jotta voidaan
poissulkea raskausmyrkytys jonka vuoksi olin viime raskaudessa
osastolla seurannassa.
Kaikki oli tosi hyvin ja se sai mun olonkin vähän paremmaksi.
Olin koko aamun juonut vettä niin paljon kuin jaksoin ja
aion tehdä niin myös jatkossa jos vaikka välttyisin noilta hedareilta.

Tässä kiikastaa varmaan se etten tunne oloani omaksi itsekseni tän mahan kanssa.
En osaa enään lähteä mihinkään, järjestää mitään kivaa muualla
kuin kotona tai mitään muutakaan.
Oon vaan miettinyt sitä miten voisin lähteä itsekseni jonnekin
ihmisten ilmoille tai ilmoittautua joogaan.
Tehdä asioita itselleni.
Ja vaikka tänne on tulossa pieni vauva, joka tarvitsee mua yhtä paljon kun nytkin
niin en jaa sitä vastuuta enään yksin kuten nyt tuntuu.

Odotan tota vauva-aikaa tosi paljon ja mun omaan pieneen poikaan
tutustumista mutta samalla yritän myös kiriä
kiinni asioihin, jotka jäi Avan vauva-aikana niin helposti taka-alalle.
Yritän hakea tasapainoa liikkumalla ja viemällä vähitellen omia haaveitani eteenpäin.
Äitiysloma meni viimeksi ihan naurettavan nopeasti
enkä päässyt hirveästi missään etenemään.
Joissain asioissa kyllä.

Äitiys on opettanut mulle omalla tapaa rentoutumaan
vaikka tiedän, näistä mun jutuista päätellen ei varmaan kuulosta
siltä yhtään mutta meinaan sitä lähinnä sillä, että en vaadi itseltäni liikaa vaan nautin hetkestä.
Se, että oon oppinut hillitsemään itseni koska oon tosi itsenäinen ja
oon aina tekemässä jotain.
Luomassa jotain.
Aina on jotain.
Seuraavaksi tuun ottamaan itsestäni mittaa,
että pääsen niihin tavoitteisiin jotka oon jättänyt tarkoituksella odottamaan omaa hetkeään.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

ask / comment / say hi