3.10.2018

Omaa lomaa


Breathe, breathe in the air
Don't be afraid to care
Leave but don't leave me
Look around and choose your own ground
For long you live and high you fly
And smiles you give and tears you'll cry
And all you touch and all you see
Is all your life will be





Pink Floydin Breathe (In The Air) on mun voimabiisi ja mulle tulee siitä myös yksi muisto mieleen. Oikeastaan se tapahtui tässä lähistöllä, noilla nurkilla missä oon osan lapsuudestani viettänyt ja se liittyi kesään ja siihen kun uitiin uimapatjan kanssa porukalla toiseen rantaan. Pidettiin patjasta kiinni ja porskuteltiin eteenpäin. Törmäsin yhteen silloin paikalla olleeseen vasta kaupassa tässä viikko, kaksi sitten ja oltiin joskus aikanaan ihastuneita toisiimme. Nukuttiin mun kaverin kanssa paljon sinä kesänä niiden leikkimökissä ja läheteltiin tekstareita pojille niin kauan kunnes saldoraja oli täynnä. Jossain kohtaa ei oltu enään tekemisissä kukaan mutta on hauskaa muistella näitä. Että on ollut joku saldoraja. Nykyään kaikki on niin paljon helpompaa tai ainakin niin paljon kehittyneempää. Nyt ollaan netissä 24/7.

En tiedä miten koko biisi liittyy kyseiseen tapahtumaan mistä on varmaan yli 10 vuotta aikaa mutta kai se soi silloin autossa isän toimesta.

Oikeastaan kasasin soittolistaa, minkä oon tehnyt synnytystä varten ja lisäsin tämän sinne.
Toimii mm. jos on ollut pitkä ilta ja yö takana, väsyttää ja heikottaa.
Pistä soimaan ja ulvo mukana.







Aloitin tän viikon vähän erilailla ja kirjauduin ulos Instagramista. Syitä siihen oli, että vietin siellä niin paljon aikaa. Ihan liikaa aikaa ja tajusin se nyt entistä paremmin. Ensimmäisenä päivänä painoin useampaan otteeseen sitä kuvaketta jolloin tulin tilaan jossa mun olisi pitänyt jatkaa kirjautumalla sisään.
Oon kirjautunutkin muutamaan otteeseen mutta en oo jäänyt viipymään sen pidemmäksi aikaa.

Mulle on tullut nyt lyhyen ajan sisällä monta kertaa joku outo ahdistus siitä mitä näen, luen ja mitä julkaisen.
Tuntui, että mietin vaan jatkuvasti mitä voisin seuraavaksi julkaista.
Koko olemus ja oleminen oli kiinni siitä ja päivät kului puhelinta pläräillen aina kun oli sopiva sauma.
En ollut enään läsnä tässä hetkessä ja mun keskittymiskyky oli ihan olematon.

Alkoi vaan ärsyttää. Joku netti ja sen koukuttava sovellus.

Vielä kun olin nostanut asian muidenkin ajatuksiin kertomalla, että mietin välillä että mitä hittoa? Miksi me käytetään sitä? Instagram on ainoa sovellus jota käytän yhtä aktiivisesti mutta miksi se aiheuttaa niin usein vaan pahanmielen?

Mä jopa mietin onko mulla elämää ilman sitä. Tuntuu, että se on sidos tunteeseen että kuulun jonnekin. Että osaan jotain. Että oon siellä muiden joukossa kuvieni kanssa mikä on kuin uusi identiteetti, osa mua vaikka tosi pieni osa. Ja silti tosi lähellä sitä mitä mä olen ja mitä haluan muille näyttää. Kuulostaa tosi hämärältä mutta kaikkea sitä tulee mietittyä.

Sitten ajattelin viheltää pelin poikki, että piip ja nyt mä otan lomaa tästä.






Tuntuu kyllä hyvältä karsia elämästään pois jotain mikä on vaivannut kauan. Vaikka en tiedä kuinka pitkäksi aikaa niin silti se on hyvä alku. Eikä ole sama asia olla vaan julkaisematta mitään vaan oikeasti se koko maailma pitää sulkea pois silmistä koska poissa silmistä, poissa mielestä.

Oon keskittynyt ihan muihin asioihin ilman sitä outoa halua kertoa siitä muille.
Oon käynyt metsässä, tehnyt käsitöitä, keskittynyt Avaan ja arkeen, kuunnellut sadetta.
Oon ollut rento, oma itseni taas. Katsotaan miten pitkälle tässä mennään.
Meneekö tässä pari päivää vai pari viikkoa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

ask / comment / say hi