11.10.2018

Perhe-elämästä

Nyt hypätään kaiken keskiöön. Tekstiin inspiroi Suvin (@dtlsuvi)

eilinen Instagram story, jossa hän kuvasin heidän päiväaskareita kysyen sen jälkeen näyttääkö se jonkun mielestä lomalta.

Äitiysloma.

Ja asia on ajankohtainen koska mulla alkoi juuri äitiysloma? Varmaan? Vautsi vau.



Lapsi joka kaipaa huomiota, vahtimista ja sua noin muutenkin lähes taukoamatta ennen kuin vaikka päiväunet rikkoo kaavan. Mulle tulee huonoina päivinä siitä jopa sellainen ahdistus.

Pienet tömistelevät jalat seuraa perässä, kiipeilee minne vaan yltää ja kaikki mihin et halua niiden pienien käsien eksyvän on nostettu piiloon. Jopa astianpesukoneen tyhjennys on sitä, että kaikki lelut tungetaan sinne samaan aikaan kun yrität ottaa sieltä astioita pois. Imuroidakaan ei saa rauhassa, kun imurin virtajohtoa kiskotaan tai imurin päällä ratsastetaan.

Elämä näin on saanut miettimään millainen introvertti loppujen lopuksi olenkaan tai mitä siitä on enään jäljellä.
Oon aina vaalinut omaa aikaa ja tilaa mutta lapsen myötä sekin on mennyt ihan uusiksi.
Omat tavat ja tottumukset vaikka.
Ne tuntuu hävinneen tai yleensä ne vaan tulee nykyään kaiken muun jälkeen.

Samalla tuntuu, että näin on ollut aina eikä niitä hetkiä vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Esimerkiksi ajatus siitä, että ei olisi lasta.
Se on niin kaukaa haettua.
Että makoilisin nyt sängyllä, pyörittelisin peukaloita, se että asuisin edes näin kaukana kaupungin menoista eikä olisi seuraa jota odottaa heräileväksi päiväunilta tai niitä nauruja kuultavana tai sitä kehitystä mitä vierestä seurata.

Ihan mahdoton ajatus.


Hoidan tän talouden siivouksineen (plus omine päähänpisto-siivouksineen.. tää raskaus on vienyt sen ihan uudelle tasolle), teen ruoan, esitän sirkustirehtööriä, lääkäriä, apinaa, lohduttajaa, lasta, aikuista ja mitä vaan maan ja taivaan väliltä ja huolehdin näistä lapsista mukaan lukien koirasta jolla on myös omat tarpeensa. Toimin myös terapeutin toiminimellä ihan vain itselleni ja yritän olla hyvä vaimo.

Mun koira on tosi aktiivinen seuraneiti ja kaikki Paloman tavanneet tietää sen.
Se kun tähän perheeseen tuli lapsi(a) on myös vaikuttanut sen olemiseen.
Menneet muutot on vaikuttanut sen käyttäytymiseen.
Koirallakin on tunteet ja koska huomio ei ole jakautunut enään tasan kaikille, sen reagointi siihen on jotain ihan omaansa.
Ollaan oltu sen kanssa vähän jopa pulassa vaikka uskon mun fiiliksiin vaikuttavan myös sen, että oon aina läsnä.
Oon täällä kärppänä joka päivä pieniä poikkeuksia lukuunottamatta.

Tuntuu, että tää koti on mun työmaa välillä enemmän kuin ihan koti vaan.
Että mun täytyy pyrkiä miellyttämään jokaista täällä ja pitää kaikki kasassa.
Oon tän paikan pää mutta mua pomottaa pieni ihminen ja mun kustannuksella pilailee koira. Ajatelkaa, koira.
Välillä kysyn ääneen kuka mun perään katsoo?

Omat irtiotot on jäänyt tosi paljon vähemmälle tai paskanmarjat, ei sellaisia oikein edes ole. Kauppareissuja ei lasketa, koska se on vaan pakollinen paha ja inhoan koko kaupassa käymistä nykyään.

Ei kai tosiasioita kannata kieltää?

Sitten vaikka kahdenkeskeinen aika. Mitä sekin on? Hyvin me pärjätään näin keskenämme ja on tosi kivaa mutta olisi tärkeää myös järjestää omaa aikaa mahdollisen kumppanin kanssa. Välillä kun on ollut huono viikko ja oon meinannut hukkua kotitöihin ja korvissa kaikuviin kiukkuihin - on tehnyt hyvää jos mulla on ollut mahdollisuus lähteä jonnekin tuulettumaan. Palaan takaisin aina ihan uudella energialla ja jaksan viihdyttää ja naurattaa kaikkia ilman, että vaan tiuskisin vastaan.

Aika mun miehen kanssa on silti aika olematonta. Sen lisäksi, että mun kaveri tuli vapaaehtoisesti katsomaan Avaa menneenä maanantaina kun meillä oli pankkipäivä - ollaan oltu yön yli kahdestaan viimeksi elokuussa. Sen jälkeen on tuskin ollut hetkeä tai tuntiakaan, että oltaisiin oltu vaan me kaksi.

Avan piti mennä alunperin yökylään mun äidin luo nyt tulevana perjantaina mutta meidän talous pistää sopivasti kampoihin eikä meillä ole yhtään ylimääräistä toteuttaa mitään mikä vaatisi rahaa eli ei voitaisi tehdä toisin sanoen mitään. Oon tehnyt niin paljon asioita ilman rahaa etten jaksa aina keksiä jotain mihin sitä ei tarvitse. Joskus hemmottelu olis ihan paikallaan. Eli kerran kahteen vuoteen?

Ja vaikka mulla alkoi äitiysloma, raha juoksee vasta ensi kuusta alkaen eli se siitä sitten. Katsotaan vaikka meille siunautuisi niin tyytyväinen vauva, että voitaisiin käydä juomassa juoksukaljat tai käydä syömässä jotain noutopitsan sijaan ja juhlistaa meidän naimisiinmenoa mitä ei olla edelleenkään tehty.


Seuraavaksi me kuitenkin odotetaan vauvaa syntyväksi jotta päästään tutustumaan kaikki toisiimme rauhassa.


Lopputulema: parhaiten jaksaa, kun tajuaa omat voimavarat ja kun/jos pystyy ottamaan omaa aikaa (ja kiitos mielellään myös kahdenkeskeistä aikaa).
Perheen pyörittäminen on rankkaa puuhaa mutta myös sellaista kerran elämässä-puuhaa.
Lapsetkin on vaan hetken pieniä.

"Hetken" *tirsk*.







1 kommentti:

ask / comment / say hi