8.1.2019

Kysymykset 3/3

Tähän ei ollut selkeää kysymystä mutta
arjessa jaksamisesta ja
parisuhteesta lapsiperheessä




Aihe osui aika naulan kantaan mutta en uskaltanut aloittaa
kirjoittamista viikonlopun alkaessa, kun oli tunteet "hieman" pinnassa.
Mies otti ja lähti viikonlopuksi Helsinkiin ja jäin lasten kanssa yksikseni.

Mutta jottei kukaan käsittäisi väärin: mä ihan patistin Allania lähtemään.
"Sun kaverit haluais sun olevan siellä", sanoin mutta kuten tapanani on,
mun piti vielä draaman nimissä valittaa, miten minäkin haluaisin olla yhtä vapaa menemään.

Toisen poissaolo itseasiassa motivoi olemaan kaiken kanssa paljon täsmällisempi ja meillä oli lasten kanssa oikein hyvä ja sujuva viikonloppu.

Mutta mun kaikki on ollut viimeiset kuukaudet tää arki, lapset ja koti ja toisinaan mun ajatuksetkin alkaa käymään tosi ahtaaksi.
Yritän pitää kaikki tyytyväisinä ja samalla kannattelen seiniä ettei ne kaatuisi päälle.
Joskus joku pieni juttu tuntuu tosi isolta ja asioihin reagoiminen on vähän mitä sattuu.


Tällaisella nopealla laskutoimituksella oon ollut yli 70 päivän aikana noin puolikkaan vuorokauden erossa näistä lapsista.
Tietysti Ava on ollut välillä isovanhemmillaan yökylässä mutta Aleks on ollut (aina) mukana, minne olenkaan mennyt.

Sen takia tiedän myös tasan tarkkaan ne hetket, kun Aleks ei ole ollut mukana:
kävin sen ollessa kolmen viikon ikäinen keikalla, kun mun äiti katsoi lasten perään ja vedin päätyyn asti: virhe.
Samaan aikaan Allan vietti viikonlopun mittaisia varpajaisiaan meillä kotona ja mietin vaan sitä seuraavan päivän väsymystä,
mikä oli jotain niin häijyä ja miten hullu täytyy olla, että valvoo vapaaehtoisesti.
Toisella kertaa olin leipomassa nimiäisiä varten tossa 5-8km päässä mun isän luona.
Allan katsoi lapsia kotona.
Kolmannella kerralla oltiin Allanin kanssa happihyppelyllä ilman lapsia.

Siinä.

Vauva on vielä pieni, rintaruokinnalla ja erilainen vauva siinä mielessä
mitä vertaa Avaan, että se on kovin mun perään.
Se saa mulle sellaisen olon, että turha sitä on myöskään pyrkiä mihinkään ja siitä syntyy myös sellainen ristiriita etten edes halua mennä.


Kuitenkin joku oma hetki mitä se ikinä onkaan, tulisi kyseeseen ja tosta viikonlopusta
närkästyneenä menin sopimaan itselleni menon ensi kuulle, kun käyn kampaajalla Helsingissä.
Joku miettii varmaan, että miksi Helsingissä asti mutta sain synttärilahjaksi
hiustenleikkuun kaverin liikkeeseen.
Kiitos Anulle, joka varmaan ajatteli että tässä on hyvä väylä lähteä vähän irroittelemaan.
JA se riittää ihan hyvin.
Tiedän kokemuksesta, että kotiin on ihan erilaista tulla kun on vähän päässyt olemaan yksin.

Mutta miten arjessa jaksaa?
Sitä oon joutunut miettimään itsekin näiden viikkojen aikana.

Varmaan tärkein asia on: uni.

Ilman hyviä yöunia ei vaan pärjää mitenkään.
Kahvia kaapissa.
Käy ulkona.

Siinä mun pyhä kolminaisuus.

Lisäisin tohon sen oman ajan mutta en tiedä mitä se on.
Ei ole paljoa näkynyt mutta kyllä sitä taas jossain kohtaa on enemmän, tiedän sen itsekin.


Ja sekin on saanut miettimään, miten muistaisin itseni tän tiiviin arjen keskellä.
Oon miettinyt uutta harrastusta, solminut uusia projekteja (okei yhden ulkopuolisen tahon kanssa),
kokeillut kauheita aamusmoothieita ja miettinyt uudelleen kouluttautumista.
Sen lisäksi oon sen verran sekaisin, että keksin alkaa suunnittelemaan meidän hääjuhlaa
mistä jo kerran luovuin.
Itseasiassa oon saanut sovittua jo niin monta asiaa ja se on sujunut tosi helposti, kun kuljen omaa tietäni ja sain Allaninkin innostumaan.

Aivoissa surraa paljon ihan vaan sen takia, että pysyisin järjissäni.
Toi itsekseen tekeminen on vaan sellainen mun oma juttu millä saan ainakin
hetkeksi suljettua kaiken muun pois.

Vaikka lapset onkin etusijalla, on itsekin silti yhtä tärkeä ja se pitäisi muistaa.


Mitä sitten tulee parisuhteeseen..

me ollaan tosi tiivis paketti ihan jo niiltä ajoilta, kun alettiin pyörimään yhdessä Allanin kanssa.

Ollaan asuttu lähes koko meidän yhdessäolon ajan saman katon alla
ja se on toiminut meillä hyvin.
Luulen, että ollaan onnistuttu sen takia että meillä puhutaan asiat
suoraan ja mitään ei jätetä ilmaan odottamaan ns. parempaa päivää.
Sen takia on myös hyvä patistaa toinen lähtemään ihan muihin maisemiin,
jotta kotona oleminen maistuisi taas paremmin.


Aleksin syntymä on kuitenkin, kuten Avankin syntymä aikoinaan sellainen uusi juttu.
Miten kaikki lähtee rullaamaan, miten vanhempi lapsi reagoi, miten vauva nukkuu, kuka nukkuu milloin nukkuu.

Onneksi Aleks nukkuu sen verran hyvin öisin, että tietää jo suurinpiirtein koska pääsee itsekin viimeistään nukkumaan.
Aikaisempi kokemus myös auttaa vensklaamaan erinäisten ongelmien sattuessa eteen ja sekin helpottaa vietävästi.

Meillä sellainen kahdenkeskeinen aika on tosi harvinaisuus ja välillä se johtuu myös siitä ettei vaan näe tarpeeksi vaivaa järjestääkseen mitään.
Nyt se vaatii vielä maidon pumppaamisen, että Aleks pärjää sen aikaa vaikka se pullon on mun poissaollessa huolinutkin.
Saa nähdä vaivaa järjestäessään aikaa ja rahaa vaikka on se ollut joka kerta sen arvoista.
Usein on vaan helpompaa jäädä kotiin ja huokaista, että joku toinen kerta.

Arkisin sellainen kahdenkeskeinen aika on myös ollut tosi olematonta koska lapset käy niin myöhään nukkumaan ja siinä kohtaa, kun tajuaa että oma sänky on avoin ja saat mahdollisuuden kaatua sinne - vie se tosi usein voiton.
Uni on vakava asia mun elämässä tällä hetkellä vaikka uniongelmat on väistynyt lasten myötä:
oot vaan niin hiton väsynyt, että nukahdat samantien kun tilaisuus tulee.

Oon silti jo tässäkin vaiheessa, reilun kahden kuukauden jälkeen harmitellut miten paljon Aleks on kasvanut joten koitan ymmärtää myös sen, että asiat ei tule olemaan aina näin. Ei aikaakaan, kun moni asia helpottaa samalla kun tulee uusia vaiheita joista pitää selvitä.
Avan kanssa monikin asia on paljon helpompaa ja se on jo niin itsenäinen pikkutyttö.

Mutta tunteet tulee ja menee, sellaista se on ja niille pitää antaa tilaa.
Omat valinnat ne meitä vie.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

ask / comment / say hi